Lentokentällä työskentelemisessä on mielenkiintoisia piirteitä. Lentoemännät, joiden työ siis pääasiassa on tarjoilua humalaisille ihmisille ahtaissa tiloissa, eivät voi korkeasta statuksestaan johtuen käyttää suomen kieltä puhuessaan. En ymmärrä mikä saa ihmisen käyttämään niinkin typeriä käännöksiä. Mikä vika on sanassa hylätä? Miksi siitä väännetään järkyttävä versio "feilata"? Puhumattakaan siitä, kun "siinä tapauksessa" on "in case of". Ymmärtäisin tämän jotenkin jos työskentely tapahtuisi oikeasti kansainvälisessä ympäristössä, josta vuosien jälkeen tarttuisi puheeseen tiettyjä sanoja tai sanontoja. Tämä tuntuu kuitenkin olevan täysin tietoista, ja siksi vielä typerämpää. Asiakaskunnasta toinen mielenkiintoinen ja stereotypinen asiakas on keski-ikäinen mies, jonka mielestä naiset eivät voi ymmärtää tekniikan päälle mitään. Näille tapauksille ei kuitenkaan voi mitään, mielelläni tukin heidän suunsa yksinkertaisesti tietämällä asiasta enemmän kuin he.
Asiaan sen tarkemmin perehtymättä, keskustelu subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ne lapset, joiden vanhemmat ovat syystä tai toisesta kotona eivätkä töissä, ovat juuri niitä lapsia jotka luultavasti eniten kaipaavat sosiaalisia suhteita muihin lapsiin. Päiväkodin merkitystä lapsen kehitykselle on turha kyseenalaistaa, lapsi oppii kommunikoimaan ja toivon mukaan yhteiskuntamme ei tuota tulevaisuudessa sisäänpäinkääntyineitä ja sosiaalisesti täysin lahjattomia ihmisiä. (Ja nimenomaan, yhteiskunta - tuota.) Miten ollaan päädytty tilanteeseen, jossa tosissaan keskustellaan siitä että lasten on parempi olla vanhempiensa luona kotona? Vanhemmuutta arvioidaan nykyään siis sen perusteella kuka viettää lapsensa kanssa eniten aikaa? Mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun Tiina, 22v, taideopiskelija ja yksinhuoltajaäiti Kalliosta ei kestä enää sekuntiakaan Ainoa, 4v, roikkumassa nilkassa? Koska tähän ollaan tulossa, subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen ajaa ihmisiä tilanteeseen, jossa esimerkiksi opiskelijoilta ja yksinhuoltajien mahdollisuudet rajataan käytännössä olemattomiksi. Mitä jos Aino on onnellisempi viettäessään aikaa Veeran ja Tommin kanssa päiväkodissa, kuin äidin "äiti ei nyt ehdi leikkiä kun äiti lukee tenttiin" -kommenttien keskellä? Kysytäänkö Ainolta? Sinänsä harmi ettei tällaista keskustelua aloitettu ennen kevään eduskuntavaaleja.
Asiaan sen tarkemmin perehtymättä, keskustelu subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ne lapset, joiden vanhemmat ovat syystä tai toisesta kotona eivätkä töissä, ovat juuri niitä lapsia jotka luultavasti eniten kaipaavat sosiaalisia suhteita muihin lapsiin. Päiväkodin merkitystä lapsen kehitykselle on turha kyseenalaistaa, lapsi oppii kommunikoimaan ja toivon mukaan yhteiskuntamme ei tuota tulevaisuudessa sisäänpäinkääntyineitä ja sosiaalisesti täysin lahjattomia ihmisiä. (Ja nimenomaan, yhteiskunta - tuota.) Miten ollaan päädytty tilanteeseen, jossa tosissaan keskustellaan siitä että lasten on parempi olla vanhempiensa luona kotona? Vanhemmuutta arvioidaan nykyään siis sen perusteella kuka viettää lapsensa kanssa eniten aikaa? Mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun Tiina, 22v, taideopiskelija ja yksinhuoltajaäiti Kalliosta ei kestä enää sekuntiakaan Ainoa, 4v, roikkumassa nilkassa? Koska tähän ollaan tulossa, subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen ajaa ihmisiä tilanteeseen, jossa esimerkiksi opiskelijoilta ja yksinhuoltajien mahdollisuudet rajataan käytännössä olemattomiksi. Mitä jos Aino on onnellisempi viettäessään aikaa Veeran ja Tommin kanssa päiväkodissa, kuin äidin "äiti ei nyt ehdi leikkiä kun äiti lukee tenttiin" -kommenttien keskellä? Kysytäänkö Ainolta? Sinänsä harmi ettei tällaista keskustelua aloitettu ennen kevään eduskuntavaaleja.
